Nader (Peyman Moaadi) ja Simin (Leila Hatami) ovat teheranilainen aviopari, joka on ajautumassa eroon. Heidän suunnitelmissaan oli muuttaa Eurooppaan parempien elinolojen toivossa, mutta Naderin isän sairastuttua Alzheimerin tautiin ovat suunnitelmat muuttuneet. Eikä tässä vielä kyllin, pari kiistelee myös siitä, kumman hoteisiin tytär Termeh (Sarina Farhadi) jää.

Kaiken kukkuraksi Nader saa vielä murhasyytteenkin, kun pikaistuksissaan tönäisee asunnostaan ulos isäänsä hoitamaan tulleen Raziehin (Sareh Bayat) ja tämä saa kohta keskenmenon. Syystäkin Raziehin mies Hodjat (Shahab Hosseini) vaatii hyvitystä.

Raahen Elokuvakerhon kevätkauden Ammattiopiston auditoriossa tiistaina 8. toukokuuta kello 19 päättävä elokuva voitti alkuvuodesta parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan Oscarin sekä Berliinin viimevuotisen festivaalin parhaan elokuvan Kultainen karhu-palkinnon. Ihan oikeutetusti, sillä kyseessä on ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista.

Elokuvan keskiössä on yksilötason avioerotarina, joka samalla ruotii laajemmin yhteiskunnallisia kuvioita, tällä kertaa islamilaisessa maailmassa. Kunnia, moraali, raha, totuus ja valhe mutkistavat eroprosessia eikä yksikään aikuisista pääse pälkähästä kolhiutumatta. Kuten aina, lapset ovat osapuoli, joka joutuu syyttään kärsimään seurauksista. Kritiikki on hienovaraista ja verhoiltua, mutta ihan oikein valmiita vastauksia ei katsojalle tyrkytetä.

Leffan toteutus ja ote on melkeinpä dokumentaarinen, mitä vahvistaa meille tuiki tuntemattomien näyttelijöiden suoritykset. Ei sillä, että suorituksisssa vikaan olisi, päinvastoin. He vain eivät tunnu näyttelevän. Muutoinkin tunnelma on pienimuotoisuudessaan tiivis ja vangitseva.

Elokuvakerhon esitys Raahen ammattiopiston auditoriossa 8.5. klo 19.

Amerikkalainen presidentinvaalikampanjaa varten järjestetty kuulento kohtaa Kuussa kummia. Astronautit törmäävät kiertolaisemme pinnalla natseihin, jotka ovat toisen maailmansodan loppuvaiheilla tajutessaan Kolmannen valtakunnan olevan perikadon partaalla paenneet odottelemaan aikaa parempaa Kuun pimeälle puolelle. Yksi astronauteista, tummaihoinen malli James Washington (Christopher Kirby) jätetään henkiin ja kiikutetaan Neljättä valtakuntaa puuhaavien kuunatsien valtavaan hakaristinmuotoiseen tukikohtaan.

Kun avaruuspuku riisutaan, natsien leuat loksahtavat apposen auki: muukalainenhan on neekeri, siis alempiarvoinen! Hengenlähtö on lähellä, mutta ensin vankia pitää kuulustella. Kuunatsien johtaja(=Führer) Wolfgang Kortzfleisch (Udo Kier) päättelee vieraan ilmaantumisesta, että Maassa tiedetään heidän olemassaolostaan ja että suunniteltu invaasio tulee aloittaa pikimmiten. Paha vain, että natsien vuosikymmeniä kehittelemä hirmuinen sotakone Götterdämmerung ei ole vielä ihan valmis. Kappas, apua löytyy vieraan mukanaan tuomasta natseille tuntemattomasta nykyteknologiasta!

Washingtonin kännykän laskentateho peittoaa tukikohdan ikivanhan tietokoneen mennen tullen. Akku pahalainen loppuu, mutta eipä hätää: Maassahan niitä on lisää. Matkaan apparaatteja hakemaan lähtee kuunatsien johtajuutta havitteleva salskea arjalaisupseeri Klaus Adler (Götz Otto) sekä hänen morsmaikkunsa, natsismin ihanteisiin sokeasti luottava Renate Richter (Julia Dietze)…

Tamperelaisen leffahulluporukan saunan lauteilla saama idea kuunatseista kuulostaa juuri niin hullulta, että pakkohan siitä on syntyä vähintäänkin omintakeinen elokuva. Ja niin on syntynytkin, ehkäpä omalaatuisin näkemäni suomalainen elokuva. Siinä sekoittuu aimo annos filmihulluutta, huima annos teknistä osaamista ja kourallinen suomalaista peräänantamattomuutta. Leffaa tehtiin seitsemän vuotta ja projekti koki lähes kaikki kuviteltavissa olevat vaikeudet. Budjetti oli suomalaisittain suuri, 7,5 miljoonaa euroa. Lisäksi tekemisessä oli mukana kymmeniätuhansia nettiyhteisöfaneja ympäri maailmaa.

Lopputulos on karkkia silmille. Kuussa sijaitsevan natsitukikohdan miljööt ja loppupuolen avaruustaistelun alukset ovat huippua. Saksalais-australialais-uusiseelantilainen näyttelijäkaarti parodioi antaumuksella, natsien ohella irvaillaan politiikalle ja poliitikoille. Kier lienee esittelemättä tuttu pidemmälle ehtineille leffahulluille.

Kaikkia vitsejä ja viittauksia on käytännössä mahdoton bongata yhdellä istumalla, joten pakkohan tämä on käydä katsomassa uudestaan. No, ihan napakymppi Iron sky ei ole, pilkkakirves kolahtaa joskus kiveen ja ajoittain draivi pätkii. Black on the Moon? Yes she can! Heil Iron sky!

Plastiikkakirurgi Robert Ledgard (Antonio Banderas) on omistautunut keinotekoisen ihon kehittelyyn, koskapa hänen edesmennyt vaimonsa paloi pahasti auto-onnettomuudessa. Eikä siinä vielä kyllin, äidin menettänyt tytärkin riisti itseltään hengen.

Työtään traumatisoitunut mies tekee prameassa kartanossa uskollisen palvelijansa Marilian (Marisa Paredes) hoitaessa taloutta. Tutkimus on edennyt siihen vaiheeseen, että uutta sian ja ihmisen geenejä hyödyntämällä aikaansaatua keinoihoa pitäisi testata. Tohtorilla onkin muuan koekaniini jo valmiina. Yksityispraktiikan yläkerrassa lukkojen takana viruu nuori ja kaunis Vera (Elena Anaya), joka kummasti muistuttaa kirurgin edesmennyttä vaimoa…

Yksikään Almodovarin ohjaama elokuva ei ole tavanomainen eikä tämä 18. tee säännöstä poikkeusta. Miekkonen on tähän mennessä elokuvissaan iloisesti sekoitellut eri lajityyppien aineksia, nyt ensimmäistä kertaa jopa scifiä ja kauhuakin. Kyseessä on eräänlainen hullu tiedemies-trilleri, jonka keskiössä on identiteetti.

Toisaalta Almodovar tuntuu seestyneen, vaikka aihe ja sen toteutus on tuttua radikaalia ja vähän shokeeraavaa linjaa. Konkariohjaaja hoitaa homman hillitysti ja hallitusti, katsoja ei takuulla hoksaa aivan heti missä mennään. Miltään osa-alueelta ei löydy moitittavaa. Banderas pääsee 20 vuoden tauon jälkeen maestronsa ohjattavaksi ja nauttii selvästi päästyään kaivelemaan mielen pimeämpiä sopukoita näyttelijänä.

Esitys Raahen Elokuvakerhossa Ammattiopiston auditoriossa tiistaina 3.4. klo 19.

Välitalon vanha isäntä Antti (Esko Salminen) päättää vastoin odotuksia testamentata tiluksensa ahkeralle ja tunnolliselle Matille (Lauri Tilkanen), vaikka Härmässä tapana on ollut, että tila siirtyy aina pojista vanhimmalle. Nääs kun tämä esikoinen Esko (Mikko Leppilampi) on toivoton hulttio ja puukkojunkkari, jonka käsissä talo todennäköisesti joutuisi hunningolle.

Tästä eivät tietenkään riemastu Esko eikä perheen äitikään (Leena Meriläinen), vaikka Matti esittääkin, että tila jaettaisiin veljesten kesken. Esko vehkeilee veljensä ulos kuvioista eikä kaihda koviakaan keinoja pitääkseen asemansa. Eikä siinä vielä kaikki, Esko iskee silmänsä Matin morsmaikkuun Ainoon (Pamela Tola).

Matti ei kuitenkaan aio antaa periksi. Matin yritykset isänsä viimeisen tahdon toteuttamiseksi törmäävät kuitenkin Eskon johtaman häjyporukan pelottelemaan yhteisöön. Ainoaksi avuksi rupeaa talon renkipoika Kalle (Aku Hirviniemi)…

Eteläpohjalaiset puukkojen ja viinan voimalla uhonneet häjyt ovat kirvoittaneet lukuisiin kirja- ja elokuvasovituksiin. JP Siilin Härmä toistaa osapuilleen samoja stereotypioita, keskiössä on kolmiodraama kahden veljeksen kinasta samasta naisesta ja ison talon isännyydestä. Nyt puukkojunkkareita ei tosin romantisoida riehakkaiksi veijareiksi.

Leppilampi ja Tilkanen ovat kumpikin osissaan hyviä, vaikka ehkä Leppilampi pääsee enempi revittelemään pahana poikana. Tola on topakka eloveena-Aino. Sivuosissa vakuuttavat Ainon isää esittävä Taneli Mäkelä ja Esko Salminen Välitalon Anttina. Etelä-Pohjanmaan miljööt ja maisemat ovat kuvauksellisia. Ja ainakin minun korvaani Pohojanmaan murre kuulosti oikealta. Lopputulemaa vaivaa kuitenkin yllätyksettömyys.

Suzanne Pujol (Catherine Deneuve) on kotirouva, jonka arkeen kuuluvat pikkupuuhastelut kotosalla. Hänen miehensä Robert (Fabriche Luchini) johtaa Suzannen isältään perimää sateenvarjotehdasta kovalla kädellä. Eipä ihme, että työntekijät purnaavat ja menevät lakkoon vaatien parempia työoloja. Erään tehtaalla sattuvan kärhämän seurauksena Robert joutuu sairauslomalle, Suzanne ryhtyy johtamaan tehdasta ja ottaa avukseen jo aikuiset lapsensa Joellen (Judith Godreche) ja Laurentin (Jeremie Renier).

Kuinka ollakaan, Suzanne saa sovittua asiat ay-väen kanssa vanhan heilansa, kaupungin kommunistisen pormestari Maurice Babinin (Gerard Depardieu) avustuksella. Olojen kohentumisen myötä tehtaan sateenvarjojen menekki kasvaa ja siinä samalla kasvaa aiemmin tyhjän panttina värjötelleen edustusvaimon arvostus. Lisäksi Maurice alkaa piirittää vanhaa heilaansa. Mutta kuinka käykään, kun Robert palaa sairauslomaltaan…

Ozonin Pierre Barilletin näytelmästä sorvaama Potiche on parhaaseen ranskalaiseen tyyliin puhelias, värikäs ja virkistävän ”vanhanaikainen” yhteiskunnallinen komedia naisen asemasta. Vaikka leffa sijoittuu 1970-luvulle, asia on ajankohtainen tänäkin päivänä. Naiset törmäävät yhä urakehityksessään ns. lasikattoon, vaikka avuja enempään löytyisikin. Kuvaavasti elokuvan alkuperäisnimi tarkoittaakin tyhjän panttina töröttävää koriste-esinettä.

Elokuvan pääroolissa oleva ranskalaisen elokuvan ikoni Catherine Deneuve näyttää kyntensä vielä mummoiässäkin ja roolissa on havaittavissa itseironiantapaistakin. Toinen ranskalaisen elokuvan iso (saman varsinaisessa merkityksessä) nimi Gerard Depardieu on myös mainio eikä moitittavaa muistakaan löydy. Tietynlainen teatraalisuus istuu tässä tapauksessa toteutukseen ja kieltämättä hieman kornit musiikkivalinnat ja tanssikohtaukset tukevat kokonaisuutta. Ja kyllä, elokuvan nimen suomennos on pöljä.

Esitys Raahen Elokuvakerhossa ammattikoulun auditoriossa tiistaina 6. maaliskuuta kello 19

Mahottomien tehtävien agenttitoimiston agentti Ethan Hunt (Tom Cruise) viruu venäläisessä vankilassa. Hän on joutunut sinne ihan tarkoituksella. Nääs yhdellä vangeista on tietoa ruotsalaisesta ydinexpertti Kurt Hendricksistä (Mikael Nyqvist), joka on höyrähtänyt ja aikoo suistaa maailman ydinsotaan, koska uskoo vahvasti darwinismiin ja pyrkii eliminoimaan heikot, jotta ihmiskunnan evoluutio harppaisi aimo loikan eteenpäin. Hän on kaapannut venäläisiltä ydinohjuksen laukaisukoodit ja tarvitsee enää vain satelliitin niiden lähettämistä varten. Apurinaan hällä on kovaotteinen eliminaattori Wistrom (Samuli Edelmann).

Huntin agenttikaverit onnistuvat vapauttamaan tämän, mutta pyrkiessään hakemaan Moskovasta Kremlin arkistosta Hendricksiä koskevaa aineistoa he joutuvat epäillyksi räjähdyksestä, jonka Hendricks aiheuttaa peitellääkseen jälkiään. Yhdysvaltain presidentti jäädyttää agenttitoimiston toiminnan ja Hunt kumppaneineen joutuu selvittämään tapausta ihan omin nokkinensa. Kilpajuoksu Hendricksin perässä vie agenttikatraan eri puolille Tellusta kiipelistä toiseen…

1960-luvun samannimiseen telkkarisarjaan perustuva leffasarja on ehtinyt jo neljänteen osaansa. Ja kappas, viihdyttävyydessään ja eräänlaisessa ”maanläheisyydessään” se peittoaa kevyesti kaksi edeltäjäänsä. Vaikka yhä mennään lujaa pitkin poikin maita ja mantuja ja varustelutaso hipoo uskottavuuden rajoja, on meininki silti jotenkin hieman hillitympää. Typistystä kokonaisuus kyllä hieman kaipaisi ja muutaman vitsin vähemmän. Kötinät ja stuntit on toteutettu iskevästi, vaikken yhä edelleenkään usko väitteitä, että muka Cruisen tapaiset isotienestiset starat tekisivät huimimmatkin temppunsa itse. Sellaista ei yksikään leffa-alan vakuutusyhtiö sallisi. Mutta tietsikat, niillähän voi nykyään näppärästi luoda vallan uskottavan näköisiä kommervenkkejä.

Elämää suurempia näyttelijäsuorituksia ei tietenkään tällaisissa leffoissa nähdä, mutta onhan se mukavaa, että Suomi-poika Edelmann pääsi jopa puherooliin tämän mittakaavan elokuvaan. Ei ihan mahoton tehtävä…

Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen) työskentelee rautakaupan varastossa ja on tyytyväinen sinkkuelämäänsä. Kaupan eläväinen myyjätär Karita (Minttu Mustakallio) on kuitenkin päättänyt rengastaa Anteron ja panee peliin kaikki keinot, jotka naisella on miehen kellistämiseksi. Anteron työkaverina varastossa on vähän yksinkertaisen oloinen lottofriikki Raninen (Aku Hirviniemi), jonka huomaamatta Antero diilaa pimeästi kaupan varastosta tarvikkeita remonttifirmaa pitävälle Jylhäkalliolle (Vesa Vierikko).

Homma uhkaa kuitenkin paljastua. Kaupan johtaja Kataja (Esko Salminen) alkaa kiinnittää huomiota tavarahävikkiin ja vaatii syyllistä tilille teoistaan. Samaan aikaan Karita ilmoittaa Anterolle tulleensa raskaaksi. Silmukka Anteron ympärillä alkaa kiristyä…

Hiljan pidetyssä Jussi-gaalassa Varasto oli yleisöäänestyksen voittaja, mutta jäi muuten ilman varsinaisia palkintoja. Eritoten televisiolle jo 1980-luvulta lähtien ohjanneen Taru Mäkelän toinen kokoillan pitkä elokuva on hänen omien sanojensa mukaan rehevä urbaani duunarikomedia. Leffa pohjautuu Arto Salmisen samannimiseen vuonna 1998 ilmestyneeseen romaaniin. Tarinan keskiössä on raakilemainen mies, joka kasvaa vastaan hangoitellen rakkauteen. Hauskuutta syntyy paitsi ihmissuhteiden viidakosta, myös hieman yhteiskuntaan ja työhön liittyvistä sivujuonteista. Vesa Vierikon esittämä kommunismia ihaileva ja kapitalismia nälvivä Jylhäkallio vie sivuosapisteet.

Mäkelä pitää ohjakset tiukasti käsissään eikä päästä kokonaisuutta puskafarssiksi, johon olisi ollut helppo sortua. Kokonaistunnelma on enempikin hillityn hersyvä. Elokuvan toteutus on pienimuotoinen ja intiimi, mikä on tällaiseen juttuun oikea valinta. Mäkelän mukaan Varasto on elokuva miehistä, mutta kyllä se naisistakin kertoo. Ainakin vähäsen.

Justine (Kirsten Dunst) on menossa naimisiin. Isosisko Claire (Charlotte Gainsbourg) on järjestänyt miehensä Johnin (Kiefer Sutherland) kanssa loihakkaat puitteet hääjuhlalle, pitopaikkana on heidän korskea maaseutuasuntonsa. Vaikka häiden pitäisi olla iloinen ja kaikkia osapuolia yhdistävä tapahtuma, aiheuttaa se pikemminkin koko ajan säröä kaikkien osapuolten välille.

John on huolissaan jatkuvasti paisuvista hääjuhlan kustannuksista ja Justinen eronnut äiti Gaby (Charlotte Rampling) heittelee alati kyynisiä kommentteja liitosta ja sen kestävyydestä. Myös morsian oikuttelee, jopa lukittautuen kylppäriin kesken juhlien. Samaan aikaan tiedemiehet ovat havainneet Maata lähestyvän planeetan, joka vaikuttaa olevan törmäyskurssilla…

Lars von Trier on runsaalla kymmenellä elokuvallaan noussut arvostetuimpien elokuvatekijöiden joukkoon. Melancholia valittiin hiljattain Euroopan viime vuoden parhaaksi elokuvaksi ja Kirsten Dunst palkittiin Cannesin festivaalilla parhaasta naispääosasta. Toisaalta Trier on myös kiistelty ohjaaja johtuen hänen erikoisista kommenteistaan. Mies elokuvineen julistettiin Cannesin festivaalilla ei-toivotuksi henkilöksi, koska hänen katsottiin esittäneen natsimyönteisiä lausuntoja elokuvansa lehdistötilaisuudessa.

Niin tai näin, Melancholia on taattua moniselitteistä Trieriä. Leffa muodostuu kahdesta osiosta, jotka on nimetty pääosasisarusten mukaan. Aiempien elokuviensa tapaan Trier on lastannut leffaan merkityksiä merkitysten perään, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan mahtipontiselta ja jopa raskaalta.

Melancholia kuvaa ohjaajan omien sanojen mukaan masennusta, joka johtuu länsimaisesta yhteiskunnallisesta rappiosta. Tuntuu kuin Trierin mukaan tällainen maailma ansaitsisikin tuhoutua. Pessimismistään huolimatta järisyttävä kokemus.

Esitys Raahen Elokuvakerhossa tiistaina 7. helmikuuta klo 19 Raahen Ammattiopiston auditoriossa.